Jos olisin tiennyt pikkutyttönä, miten tämä elämäni menee, en tiedä mitä olisin tehnyt. Ehkä tuon ajan tyyliin olisin vain kohauttanut olkiani ja keskittynyt taas pyydystämään perhosia pilttipurkkeihin. Vai olisinko sittenkin alkanut itkeä lohduttomasti. En tiedä, mutta nyt, 32-vuotiaana, tunnen itseni pikkutytöksi joka on eksynyt synkkään metsään. Sellaiseen jossa puusto on niin tiheää, että se blokkaa kaiken auringonvalon ja lämmön ja jäljelle jää pimeä ja kalsea metsä.

Minun metsässäni asuu kipu. Se on asunut siellä jo vuosikausia. Sen ystävät ovat uupumus ja masennus. Kipu on vallannut päiväni jo niin kauan, että en edes muista kunnolla, mistä ne alkoi, miten ne alkoi... ne vain ovat olleet jo kauan. Fibromyalgia. Tuo hirvittävä sanahirviö päätti vuosien epätietoisuuden jo aikaa sitten. Kun lääkäri lausui sen, minä ajattelin, että minä varmasti kuolen, koska sairauden nimi on noin hirveä! Se oli helpottavaa. Kivuilleni tuli nimi. Ihmiset eivät ymmärtäneet, eivätkä aina edelleenkään ymmärrä tätä sairautta. Heidän mielestä "kukaan ei voi olla noin kipeä/väsynyt". Minä sanon teille, Kyllä voi!! Monet ajattelivat myös, että sairaus liittyy jotenkin tyyppi 1-diabetekseen, jota siis myös sairastan, olen sairastanut jo 12vuotiaasta. Mutta ei, niillä ei ole tekemistä keskenään. Kipu ja uupumus ovat fibron "bravuureja". En muista koska olisin edellisen kerran yön jälkeen tuntenut itseni virkeäksi. Se on minulle vieras olotila. En muista miltä tuntuu olla virkeä, hyvinlevännyt, täynnä energiaa... voi miten haluaisin, mutta ei... se on mahdottomuus.

Masennus. Tuo kirosanaksi monesti kuvautuva asia. Saati sitten kun lukee sen minun epikriiseistäni; Vakava-asteisen masennuksen toistuva masennusjakso. Hyi olkoon! Tässä kohtaa monet lataavat vastakkaiseen suuntaan niin, että hippulat vinkuu. Katseet sen kertoo; Luuseri, epäkelpo, viallinen, sekopää jne. Ihminen voi hymyillä, mutta silmät ei valehtele.Niin se on.

Polyneuropatia. Uusin "tuttavuuteni". En olisi moisesta halunnut koskaan kuullakaan. Kävelyni on hankaloitunut. Jalat tärisevät kuin haavan lehdet, voimat valuvat jonnekin olemattomiin. Olisin hukassa ilman kyynärsauvaani johon nojata kun voimattomuus yllättää. Elämäni on kutistunut neljän seinän sisälle. Liikkuminen on niin vaivalloista, että turhaudun ulkona keppini kanssa ja tekisi mieli kampata kaikki ohitse kipittävät vanhukset. "Siitäs saitte! Näin tämän kuuluisi mennä!! EI NÄIN!!! KUULETTEKO TE; EI NÄIN!!!!" Kiirehdin äkkiä takaisin kotiin, jotta pääsen kotini kätköihin suojaan kaikelta.. kotioven kolahdus; KLOPS! Sitten se tulee; itku, viha,raivo...sitten tulee itku,suru, häpeä, riittämättömyys...   Onko minusta mihinkään? Onko minusta elämään? Eikö olisi riittänyt, että kärsin fibron helvetillisistä kivuista ja muista oireista...pitikö siihen vielä tulla hermokivut, jalkojen hallinnan vaikeus ja voimattomuus? Eikö mikään riitä?

Tuntuu, että elämä on tuolla jossain. Minä olen jossain aivan toisaalla. Minä katselen lasipallostani, kuinka elämä valuu ohi. Kuinka se tempaa muut ihmiset mukaansa ja he nauravat, nauttivat elämästään.

Miten saisin palloni hajalle?